Tulevaa ja menevää

Mahtavaa, mieletöntä ja mullistavaa. Etten sanoisi ihanaa, ihanaa. Ja vielä vähän extra-ihanaa.

Uusi uljas rakennus, uusi ylväs projekti, joka yhdistää sen mikä on ollut pitkään erossa – rautatie siinä siististi kaupungin eri osien välissä. Hankkeella on oma arvoisensa nimi: Kansi ja areena. Nimi on faktisen kuvaava. Se kertoo, että kaupungin ydinkeskustaan tulee junaradan päälle kansi, ja kannen päälle, viereen, alle ja taakse, myös eteen ja välistä väliin, tulee paljon paljon kaikkea. Ja vähän vielä enemmän.

Tulee jäähalli, siis nykykielessä monitoimiareena, tulee kämppiä, liikehuoneistoja, toimistoja, tulee hotelli ja tietysti kasino. Neliöitä on runsaammin kuin halpahallista pöllitty pocket calculator kestää ynnätä ja tilaa on hurjimmillekin unelmille. Vain taivas on rajana. Ja noppa, se pyörii niin vinhasti että.

Suurprojektin aikataulu on realistinen. Monitoimihalli, joka vetää yli 14.000 katsojaa on valmis 2021, jääkiekon MM-kisat pelataan keväällä 2022 kiekon tippuessa jäähän.

Hetkinen. Kuka tiputtaa? Kuka ottaa kopin? Kuka jäi jäähylle? Saako tästä äänestää? Kunnallisvaaleissa, kirkko ja me-päivillä, Tili ja tase-tapahtumassa? Yleisessä saunassa tai edes sen vietävällä tavalla vetoisessa pukuhuoneessa?

Ja niin – nyt kun tuli puheeksi, olisiko mahdollista järjestää, ihan etukäteen, jotta mitään ei jätetä sellaisen rasittavan ja ikävän kuin sattuman varaan, ihan niin kuin viralliset kiekon jäähän tiputtamisen, ei suinkaan pudottamisen, vaan tiputtamisen mm-kisat?

No, yhtä kaikki, koko kompleksi on valmis, ihan varmasti on käyttövalmis vuonna 2024. Mutta vielä varmuuden vuoksi, hetken huolen hiipuessa puseroon: onko kyseessä naisten vai miesten kisat? Juniorit vai seniorit? Häkki päässä, lapa jäässä – fanikatsomon päädyssä?

Tämän mahtavan, mullistavan (vai tuliko mieletön sen eteen …) hankkeen arkkitehtuurisesta visiosta vastaa kansainvälisesti erinomaisesti tunnettu ja ainakin yhtä kiistelty arkkitehti Daniel Libeskind. Studio Libeskind, jonka Daniel perusti 1989 vaimonsa Ninan kanssa on framilla niin New Yorkin World Trade keskuksen uudelleen rakentamisessa kuin vaikka missä tahansa ostoshelvetin byggaamisessa Kuala Lumpurista Kalkuttaan.

Kansainvälisen läpimurtonsa studio teki juuri vuonna 1989 voittamalla Juutalaisen museon arkkitehtuurikilpailun Berliinissä. Silloin ja vähän myös myöhemminkin miesparkaa samaan hengenvetoon syytettiin ja kehutettiin nimikkeellä dekonstruktivisti. Hauskalla tavalla se oli ensin vakava puute, sitten syyte ja lopulta kehu.

Libeskindin elämän kaari on mielenkiintoinen. Mies syntyi Lodzissa (ks. Tampereelle 1960-luvulla lahjoitetut kaksi leijonan pentua, joille annettiin nimet Tam ja Pere), Puolassa vuonna 1946, mikä on tosiaankin huima saavutus, sillä fakta on, että toisen maailmansodan aikana Puolan juutalaisista tuhottiin 90%. Libeskind on siis orgaaninen osa tuota historiallisen kymmenesosan selviytymistarinaa.

Hän eli ensimmäiset yksitoista vuotta kaupungissa, joka on tunnettu siitä, että paikkakunnalle avattiin maailman ensimmäinen modernin taiteen museo. Se oli 1909 tai 1908, tai sitten 1910 – ihan sama. Mutta lineaarisesti kun edetään, ja kuten tapana oli, holokaustista hengissä pysyneet juutalaiset ottivat viimeistään 50-luvun lopussa uuden jengan ja kävivät Israelin kautta kääntymässä – kunnes useimmiten asettuivat Yhdysvaltoihin missä Danielkin opiskeli itselleen tämän klassisesti kunnioitettavan arkkitehdin ammatin.

Berliinin museosta tuli symboli. Oikeastaan minkä tahansa symboli. Päätös rakentamisesta tehtiin hyvissä ajoin, jotta kun muuri murtui, rakennus oli tietysti etukenossa ottamassa vastaan kehuja muutoksen ja edistyksen ilmentymänä. Rakennus itse saatiin avattua kymmenen vuotta myöhemmin. Museo onnistui yllättävässä ja eriskummallisen hienossa arkkitehtuurissaan niin mahtavasti, niin mielettömästi (unohtuiko tuosta nyt välistä mullistavasti?), että museota pidettiin useampia vuosia auki ilman näyttelyitä.

Syy ei ollut summittainen, vaan se oli super-sympaattinen. Museossa oli lukematon määrä sisäseiniä, muutama jotka olivat ihan valkoisiakin, mutta sieltä ei oikeastaan löytynyt yhtäkään, joka olisi suora ja selkeä. Ei siis pintaa, ei plaania mihin ripustaa, ja mitä töllöttää frontaalisesti. Museon kokoelmista vastaavilla kesti yli viisi vuotta kehittää tapoja millä museon kokoelmaa ja periaatetta tuoda esiin sekä juutalaisuuden historiaa että nykyisyyttä saataisiin esiin. Tähän mennessä, vähän alle kaksi vuosikymmentä myöhemmin, se pääsääntöisesti onnistuu ja tapahtuu museon vanhalla puolella, sillä ei-Libeskindin osastolla.

Mutta Libeskindin tavaramerkkimuseo on mahtava paikka. Se on spektaakkeli. Yllättävä, ja ainutlaatuinen. Se on se mistä Kansi ja areena on tulossa, mistä se on matkalla Tampereelle – taitaa olla kuulkaas jo ihan postissa. Ja nyt, nyt me kaikki odotamme, kädet ristissä, katse kuuliaisena kohti tulevaa – kohti sitä mikä on mahtavaa, mullistavaa ja mieletöntä.

Luvassa on, Berliinin esimerkin peesissä, jäähalli jossa laidat ovat kuin labyrintistä, ravintola jossa saa katsoa mutta ei kitata ja asuntoja, joihin mahtuu auto mutta ei ihminen. Sopivasti, siististi – etten sanoisi mehukkaasti, maukkaastikin.