Keskustelu

Kysymys: Miten valitsit kohteet, jotka piirsit – ja ei niinkään mitä piirrät vaan näkökulman, siis miten piirsit?

Tuomo Rosenlund: Kohteet, tai ajatukset alueista joita halusin kuviin, valikoituivat moninaisista syistä: osa kuvista tuli luonnollisesti kaupungin keskeisistä paikoista sekä historian tapahtumien pohjalta, osa taas oli puhtaasti subjektiivisesti valikoituneita paikkoja, jotka tulivat omien muistojeni tai kokemusteni kautta.

Mutta kuvien näkökulma, se tuli enemmän esteettisen ja filosofisen lähestymisen kautta, ja siihen vaikuttivat myös sellaiset muuttujat kuin esim. päivän fiilis. Kun saavuin ennalta miettimääni kohteeseen ja aloin tutkimaan paikan olemusta, ja sitä mikä siellä olisi kiinnostavaa, en välttämättä löytänytkään niitä asioita mitä olin ennalta kuvitellut löytäväni. Paikalla oleminen ja sen aistiminen kun on usealla aistilla tapahtuvaa kokonaisvaltaista hommaa, ja sen siirtäminen kaksiulotteiseen kuvaan ei aina käy niin kuin kuvittelisi. Mielestäni onkin mielenkiintoista miten paikan saa esitettyä joskus hyvinkin pienillä yksityiskohdilla, kuten vaikkapa Koulukadulla kentän yllä roikkuvilla lampuilla. Tuon teoksen moni osasi myös tunnistaa!

Mutta siis se näkökulma. Piirustuksessa on se hauska ominaisuus, että sen kautta tylsä muuttui usein kiinnostavaksi ja ruma esteettiseksi. Ja taas toisinpäin, kaunis ja harmoninen voikin yllättäen esiintyä aika tylsänä. Minusta tuntuu, että etsiessäni kuvia kotikaupungistani, etsin säröjä, kohtia joissa kulissi murtuu, arki katkeaa ja näkökulma vaihtuu. Tuttu näkymä muuttuikin yllättäväksi ja uudeksi. Usein on niin, että keskeneräisyys ja välitilassa oleminen on kuvallisesti ja sisällöllisesti kiinnostavampaa kuin valmis ja siloteltu.

Luulen, että se näkyy suurimmassa osassa kuvia. Osa kuvista on laajempia näkymiä, osa taas makrotason yksityiskohtia, myös tämä näkökulma oli tärkeä. Katsoja täydentää kuvan puuttuvat osat ja luo itselleen siihen samaistumispinnan. Mitä enemmän katsoja saa itse luotua, sitä helpommin hän lisää kuvan kokemiseen oman muistinsa ja tunnelmansa paikasta – ja tämä tietysti johtaa kauniisiin ajatuksiin yhdessä kokemisesta ja jakamisesta, kuvan kautta.

K: Miten suhteesi ja ymmärrys kaupungin historiaan on muuttunut projektin kuluessa?

TR: Projekti toi totta kai mukanaan paljon uutta tietoa, varsinkin historiasta. Projekti ajoittui sisällissodan muistovuoteen, joten historiaa käsiteltiin paljon muutenkin mm. lehdissä. Paljon tuli myös oivallettua ihan vain katsomalla tavallista pidempään kohteita, joita piirsin. Suurin osa oli tuttuja ennalta, mutta tutut näkymäthän aina tulee ohitettua nopeasti, nehän on jo niin moneen kertaan nähty.

Mutta sitten kun alkaa oikeasti tutkimaan vaikkapa Finlaysonin aluetta ja miettimään, että mistähän täältä nyt ihan oikeasti pitäisi tehdä kuva, ja miltä tuokin rakennus ihan oikeasti näyttää!? Yhtäkkiä alkaakin näkemään juttuja uudella tavalla ja uudessa valossa, ja huomaa asioita ja yksityiskohtia mitä ei ole aiemmin nähnyt, vaikka onkin katsellut paikkaa sata kertaa.

K: Kyse on pikimminkin runsauden pulasta, ei materiaalin tai mahdollisuuksien kapeudesta. Miten ratkaisit esimerkiksi Finlaysonin alueella tämän välttämättömyyden hyvin rajattuun näkökulmaan – kokonaiskuvan sijaan? Oliko rajaaminen ja valinnat vaikeita?

TR: Finlaysonin kohdalla rajaamista oli tosiaan pakko tehdä, alue on sellainen, että sieltä voisi piirtää loputtomasti. Oikeiden kuvien löytäminen ei ollut kuitenkaan lopulta kovin hankalaa, kävin valokuvaamassa alueella aika paljon, ja valokuvien pohjalta löytyivät mielenkiintoisimmat kuvat ja näkökulmat. Pääsin Varman Janne Sirenin mukana ”kiertoajelulle” koko alueen ympäri, kolusimme katot ja tornit ja kaikki unohdetut käytävät. Tuolla reissulta syntyi myös katolta oleva kuva, jossa Finlayson-kylttiä katsotaan takaapäin, niin että sen tukirakenteet näkyvät, ja kyltin alareunan alta piirtyvät keskustan alueen katot. Kuvaan tuli mukavaa symboliikkaa, Finlayson on kuitenkin se paikka mistä nimenomaan Tampere kaupunkina on lähtenyt kehittymään.

K: Mikä oli yllättävintä koko työprosessissa?

TR: Yllättävintä oli kait kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Koko prosessi meni läpi aika tarkkaan kahdessa vuodessa, idean synnystä näyttelyn loppuun. Se on varsin vauhdikasta, varsinkin kun kyseessä oli museonäyttely. Museoilla on kuitenkin kalenterit ovat usein buukattuja vähintäänkin puolitoista vuotta eteenpäin. Mutta meidän yhteistyömmehän sujui alusta asti varsin pehmeästi, olimme tehokkaita, mutta myös varmasti satuimme hyvään saumaan. Tässä kohtaa on kai pakko todeta, että vau, joskus hommat vain menevät ns. tuubiin.

K: Mikä on taustakontekstisi piirtäjänä, ketkä ovat ”kavereitasi”?

TR: Juureni ovat aika syvällä sarjakuvassa, ensimmäiset esikuvani tulevat sieltä: Hugo Pratt, Jean Giraud, Carl Barks, Franquin, Winsor McCay, tätä listaa voisi jatkaa ihan loputtomiin…. Kun aloin opiskelemaan kuvataidetta, ihailin ennen kaikkea Toulouse-Lautrecin viivan käyttöä sekä maalauksissa että grafiikassa, sekä tietenkin klassisia japanilaisia puupiirtäjiä kuten Hiroshigea. Viime aikoina muuten ”nuoremmat” tekijät kuten Hasui Kawase ja Toshi Yoshida ovat olleet itselle aika in, aivan käsittämättömän hienoja teoksia, jotka teknisesti muistuttavat todella paljon muutaman tämän päivän mangataiteilijan piirustusjälkeä. Ja jos nyt vielä saa mangan puolelta sanoa muutaman sanan, niin onhan siellä niin käsittämättömän hienoja tekijöitä, että alta pois. Esimerkiksi Lone Wolf & Cub:n Kazuo Koike ja Goseki Kojima kuljettavat tarinaansa visuaalisesti niin uskomattomalla tavalla, että melkein itku tulee. Kun luin sarjan kirjoja ensimmäistä kertaa, minulla oli pakko pitää koko ajan muistiinpanovälineet käsillä, koska visuaalisia ideoita syntyi jatkuvalla syötöllä.

K: Mikä oma suosikki näyttelyn teoksista, se josta sait eniten piirtäjänä, taiteilijana irti? Ja miksi?

TR: Suosikkeja on monia. Olen siitä onnellinen kuvantekijä, että pidän itse omia duunejani sairaan hienoina! Varsinkin kun uusi teos valmistuu, oli se sitten piirustus, maalaus tai veistos, se on aina merkkipaalu taidehistoriassa – kunnes seuraava valmistuu.

Mutta spontaanisti miettien ensimmäinen, joka nyt hyppäsi mieleeni on ”Sorinkadun ja Vuolteenkadun kulma”. Siinä on jotain hyvin miellyttävää sommitelmallisesti, mukavan paljon yksityiskohtia ja lunta. Lumi on aina mukavan näköistä, jos se onnistuu piirustuksessa. Mutta kysy toisena päivänä ja toisessa hetkessä, niin mieleen saattaa pompata joku ihan muu duuni.

K: Puhutaan hetki yksityiskohdista ja todellisuuden kuvaamisesta, myös osaltaan toistamisesta ja kuvittamisesta. Miten paljon tulkinnan vapautta tämäntyyppinen tekemisen vaatii tai sallii? Paljonko siis saa laittaa mukaan omaa vai oletko täysin sen minkä näet asettamissa raameissa? Eli missä vaiheessa kehittyy tarina, sillä kyse ei kuitenkaan ole dokumenttiprojektista…

TR: Totta kai piirustuksiin tulee mukaan tekijän tulkintaa, voi sanoa että ihan jokaisessa kuvassa sitä on ainakin jonkin verran. Hyvän kuvan tekeminen on silmänkääntöä: miten saat katsojan kiinnittämään huomionsa kuvan luomaan illuusioon sen virheiden sijaan? Joskus täytyy myös korostaa tai lisäillä asioita, vaikkapa valoja ja varjoja halutun tunnelman aikaansaamiseksi. Samoin liiallisten elementtien poistaminen kuvasta helpottaa sekä piirtäjän työtä että katsojan silmän rasitusta.

Paikan muisti -piirustuksissa olen kuitenkin pyrkinyt pysyttelemään hyvin pitkälle siihen puhtaaseen havaintoon perustuvissa kuvissa. Olen luottanut siihen, että piirtämisen kautta mukaan tuleva tulkinnallisuus jättää katsojalle sitä tilaa, jota kuvaan samaistuminen vaatii. Piirretty viiva on ikään kuin ”pehmeä” tulkinta nähdystä todellisuudesta, se ruokkii mielikuvitusta. Kuvien tarinathan syntyvät sitten katsojien mielissä. Osuuko se oma kokemus paikkaa, jota on kuvattu, tai tuleeko kenties joku paikkaa koskeva opittu tieto mieleen. Tai muistuttaako se kuvattu paikka jostain ihan toisesta paikasta jossa on samanlainen talo. Tai jos ei tiedä paikkaa, voi vaikka kiinnostua että missähän tuokin on. Se on sellaista, että kun ihminen kiinnostuu, niin silloin ollaankin jännän äärellä, voi vaikka tapahtua jotain.

K: Jos katsotaan Paikan muisti-näyttelyä, ja siinä tehtyjä valintoja, editointeja ja ylösnostoja, mikä oli mielestäsi ratkaiseva tekijä tai valinta, että näyttely toimi? Ja mitä ehkä tekisit nyt toisin?

TR: En usko että tekisin lopulta mitään toisin. Työpöydälleni jäi iso pino kuvia, joita en ehtinyt toteuttamaan, ja aluksi olin todella ärtynyt ja vihainen itselleni, koska ne jäivät pois. Totta kai olisin halunnut tehdä Tampereen jokaisesta kolkasta jonkun kuvan. Mutta kun aloimme yhdessä käymään materiaalia läpi ja valitsemaan mukaan tulevia kuvia, meillä oli lopulta juuri oikea ja tarpeellinen määrä kasassa, enempää ei olisi mahtunutkaan mukaan. Näinhän ne asiat usein menevät, ja loksahtavat kohdalleen.

Seinälle tehdyt suurennokset loivat hienon kokonaisuuden, ja tässä yhteistyö todella todisti voimansa. Olin itse jo todella sokea tehdylle työlle, ja varsinkin sille minkä kokonaisuuden se voisi saada aikaiseksi. Tein kuvia niin kovalla tahdilla loppuvaiheessa, että kaikki objektiivisuus katosi taivaan tuuliin. Siinä kohtaa oli mahtavaa antaa työparille vapaat kädet suunnitella näyttelyn ripustus. Lopputuloksessa tekstit ja kuvat kommunikoivat koko ajan ja eri suunnista, näyttelytilassa olo oli kuin olisi lehden tai tarinan sisällä. Se oli mahtava kokonaisuus, ja lähimpänä omaa sarjakuvaa, mihin tähän asti olen päässyt.

Kysymys: Minkälaista oli kirjoittaa Tampereesta? Minkälainen suhde sinulla oli kaupunkiin ennen projektia, ja muuttuiko se prosessin aikana?

Mika Hannula: Näyttelyn lähtökohta ja fyysinen paikka oli tietysti Tampere, mutta se oli vasta alkusysäys, trampoliini, josta käsin tarinoita muokattiin ja luotiin. Kirjoittamisessa oli olennaista, että se tapahtui jonkin kanssa, ja myötä. Se ei siis ole, eikä mielestäni voikaan olla neutraalia tai objektiivista, vaan osallistuvaa havainnointia, asioiden esille nostamista ja perspektiivin vaihtoa, kuin myös osatekijöiden, anekdoottien ja faktojen yhdistämistä yllättävällä ja uudenlaisella tavalla.

En siis kirjoittanut Tampereesta, vaan Tampereen kanssa. Ja suhde Tampereen sekä oli että on varsin imaginäärinen. En ole enkä tule koskaan olemaankaan Tampereen historian spesialisti. Mutta tämä imaginäärisyys on toisaalta etu, koska se antaa enemmän tilaa ja vapautta luoda ovelia ja erikoisia mielleyhtymiä ja tietynlaisia koomisiakin törmäyksiä – myös siinä miten kuva ja teksti yhtä aikaa tukevat ja harhauttavat toinen toistaan. Tapoja luoda tarinoita, jotka osoittavat että arki on aina huomattavasti rikkaampaa ja ovelampaa kuin osaamme huomata tai arvata.

Paikan muistin tapainen projekti vaatii ja tarvitsee tietyn hyvin selkeän paikan, mutta kuten Tampereellakin, kaikilla paikoilla on oma erityinen mennyt, tietynlainen nykyisyys ja näiden kautta hahmottuva tulevaisuus. Kyse on yhtymäkohdista, siitä mikä on samaa ja erilaista, jaettavissa tai suljettua – yleistä tai yksityistä. Olennaista on päästä lähelle ja saada ote paikan myötä muodostuvista yksityiskohdista, niistä elementeistä, jotka tekevät tarinasta merkityksellisen ja mielenkiintoisen. Se on myötä elämistä, myös irtiottoja irtipäästämistä, ei haltuunottoa.

K: Kirjoitit kolmella eri tyylilajilla, miten päädyit sellaiseen ratkaisuun?

MH: Tarina kehittyy monien samanaikaisesti tapahtuvien polkujen ja reittien vuorovaikutuksisessa – ja myös ristiriidoissa. Vastaavasti kuin näyttelyyn valituissa kuvissa, oli selvää, että Tampereen kohdalla oli tärkeätä käsitellä ja nostaa esille tiettyjä tunnettuja tapahtumia; asioita joita ei voi ohittaa. Näistä keskeisiä ovat esimerkiksi, ja aika lailla myös itsestään selvästi, sisällissodan jälkeiset tapahtumat kuin myös lähihistorian teollisuuden rakennemuutos.

Näyttelyn yksi pääteema on kysymys siitä miten tarinaa paikasta ja sen historiallisuudesta kerrotaan ja kehitetään. Ja tämäntyyppisessä projektissa näkökulmaa ei betonoida ylhäältä alas, vaan se lähtee monitasoisesti, historiallisia faktoja unohtamatta mutta alati näkökulman tuottamisesta yksilötasolta, pienen asioiden ja jopa sattumanvaraista, triviaalisten yksityiskohtien avulla.

Tarinoissa kulkee siis vierekkäin ylätaso, keskitaso ja hyvin henkilökohtainen perspektiivi – mahdollistaen tarinan lukemisen ja siihen mukaan menemisen moniosaisesti ja monelta eri näkökulmalta. Jos tarinaa kertoo vain virallisen versio mukaan, se ei onnistu, se on tylsä ja mauton, sellainen pönöttävä tapaus, viranomaisversio, joka ei kanna, ei kannata. Perspektiivien vaihdon ja tasojen sekoittamisen kautta saadaan mukaan tietynlaista dynaamisuutta, sellaista, joka yhdistää makro- ja mikrotason – ja saa toivottavasti myös meistä itse kunkin nauramaan sekä ympäröivälle yhteiskunnalle että erityisesti itsellemme.

K: Mikä on sinun suosikkisi näyttelyn piirroksista? Entä omista teksteistäsi? Mitä niistä oli nautittavinta kirjoittaa?

MH: Teoksista ehkä vaikuttavin on Hunter Man, koska siinä se erityinen ja yleinen, ylevä ja halpa, etäällä oleva ja lähelle pyrkivä yhdistyvät niin orgaanisesti, ovat hassulla ja yllättävällä tavalla läsnä. Kuva, jossa on symbolien myötä läsnä koko ihmiskunnan visuaalinen historia ja se kaikki tamperelaisessa varsin rähjäisessä sisäpihassa. Kuva, joka osoittaa, että on se ihminen, ihan omassa pikku arjessaan aika vakuuttava olento – kaikessa hölmöydessään ja huvittavaisuudessaankin kuvassa on toivoa ja voimaa, sellaista rupista vastarintaa.

Omat tekstit ovat liian lähellä. Mutta tekstit syntynyt ja kehittyvät – kuten kuvatkin – niitä tekemällä, mukaan menemällä ja kokeilemalla, ja tietysti epäonnistumisten kautta. Keskeisiksi muodostui esimerkiksi Tampellan konkurssia käsittelevä pidempi teksti, joka tuli seinälle – kuten myös hyvin henkilökohtaiset tekstin, jotka olen kirjoittanut suomeksi – ja jotka on ihan suoraan kyllä kirjoitettu vaimolle, joka taas, no, ei ehkä ihan suoraan tai väärään, mutta joka tapauksessa juuri näitä tekstejä ei ymmärrä, koska ei osaa suomea…

Kokonaisuuden kannalta tärkeää on rytmi, ja sitä kautta rytmivaihdokset, alati kehittyvä ja kumuloituva liike vastakkaisesta viereiseen ja aina takaisin. Yhtä keskeistä oli myös se, miten kuva ja teksti katsovat samaan suuntaan mutta eivät suoraan kommentoi toisiaan, vaan niiden vuoroveto tapahtui yhteen, vierelle tuomisen mutta ei yhdistämisen kautta. Sinä tapahtui luova törmäys, joka sai aikaan sellaista liikettä ja liikuttumista, arvaamattomuutta ja myös huumoria, jota mikä tahansa tarina vaatii ja tarvitsee.

K: Kirjoittajan konteksti?

MH: Paikan muisti tekstit kuuluvat genreen, jota kutsutaan mikro-esseiksi. Kyse siis tavasta muokata ja hahmottaa hetkeä, hetkessä olemista tavalla, joka ei suostu jäämään faktojen ja todeksi oletettujen asioiden vangiksi. Sen sijaan kirjoittaminen oli eri osatekijöiden yhdistämistä ja luottamista siihen, että tarkkaan havaittu yksityiskohta on se mikä luo tarinalle sen omakohtaisen ja omaehtoisen jengan.

Tämäntyyppinen kirjoittaminen, kuten näyttelyn julkaisustakin tulee selkeästi ilmi, on suoraviivaisesti linkittynyt tekijöihin kuten Georges Perec ja Italo Calvino. Edelliseltä, kontekstia varten, riittää hänen erinomaisen ja erinomaisen oudon, ja hänelle ainoan pidemmän romaanin nimi: ”Elämä. Käyttöohje.” Ja Calvinolta on syytä nostaa ihan sitaatti: ”Mielikuvitus mahdollisuuksien ja olettamusten varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mikä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa.” (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, 1998, 95)

K: Miten arvioisit prosessia kokonaisuutena? Minkälaisia mahdollisuuksia tämän tyyppinen työskentely mielestäsi antaa kuvataiteessa?

MH: Näyttely osoitti, että tämäntapainen eri ilmaisumuotojen ja historiallisten tasojen yhdistäminen on mielekästä – ja uusia tapoja tehdä ja kertoa tarinaa avaavaa, ei suinkaan sulkevaa. Se avaa erinomaisia mahdollisuuksia kertoa paikan tarinaa tavoilla, jotka eivät ole yksi vaan monikollinen määrä keskenään toisia tukevia versioita siitä samasta paikasta, sen avulla, sen myötä.

Kyse on kokemuksellisuuden, maailmassa olemisen hahmottavista tavalla, joka yhdistää, ei erota, joka antaa luvan ja mahdollisuuden leikkiä, kertoa tarinoita siten, että ne kutsuvat mukaan – eivät alleviivaa, eivät opeta, eivät saarnaa, eivätkä myöskään myy yhtään mitään. Tällöin kuvan ja tekstin vierekkäin tuominen saa aikaan jotakin erityistä, jotakin muuta, jotakin mikä ei palaudu vain lähtökohtaan, ei yksittäisiin osiinsa ja käytettyihin elementteihin, vaan josta muokkaantuu enemmän, paljon enemmän kuin vain osiensa summa.